Helppoa elämää

Pienessä päässäni pyörii useita asioita. Näen kuinka jotkin ihmiset ympärilläni ponnistavat ylös omasta syvästä kuopastaan ja oppivat taas nauttimaan elämästä, tai ainakin näin he antavat muiden ymmärtää. Ehkä minäkin näin annan muiden ymmärtää. Tai ehkä minulla on kerrankin oikeus muiden antaa niin minusta ymmärtää ja olettaa. Uskon olevani nyt onnellinen tai ehkä olenkin vain vaatimaton? Elämässä ei ole tapahtunut pitkään aikaan mitään hähkähdyttävän kamalaa tai ihanaa. Elämässäni on arjen pieniä iloja, sekä suruja. Minulla ei ole kiire mihinkään, eikä minulla juuri tylsääkään ole.  Elän pienessä yksinäisyydessäni nyt tyytyväisenä. En tarkoita, että voisin näin jatkaa enää kauaa, mutta juuri nyt tämä tuntuu sopivalta elämäntilanteeseeni. Onko tämä nyt sitä "normaalia" arkea?

Vaikka katson sivusta ylpeänä, kuinka jotkut ihmiset ponnistavat maan pinnalle jostain sieltä syvyyksistä, yhä useammat kuitenkin taas vajoavat entistäkin syvemmälle itseensä. Heillä olisi ystäviä, kavereita ja perhettä vaikka muille jakaa. No mutta miksi se heitä kiinnostaisi? Sinulla on oma napa. Oma pieni napa, jota tuijottaa. Maailmassa on vain sinä ja sinun hyvä vointisi. Muut ovat huolissaan, mutta miksi se sinua kiinnostaisi? Maailmassahan ei ole ketään muita, kuin sinä ja muut jotka eivät ole niin kuin sinä, ovat elämän alisuorittajia. Luusereita ovat he jotka eivät tasollesi yllä.

Olen onnellinen, että minulla on jotain mitä voin aina kuukaudesta toiseen odottaa. Jotain johon voin tuhlata aikaa juuri niin paljon, kuin ikinä haluan. Jotain, joka voi tehdä minut aina uudelleen ja uudelleen maailman onnellisimmaksi. Enkä tarkoita tällä esimerkiksi tietokonepelejä tai nettiä. Vaan niitä pieniä hetkiä elämästäni, joista muodostuu lopulta elämäntapa. Minulla on jotain niin upeaa, joka saa hetkeksi unohtamaan kaiken muun ja olen helvetin kiitollinen siitä.

Vaatteet on mun aatteet

Tämä hetki on täydellinen. Istun parvekkeellani juoden kahvia, kirjoittaen blogia, polttaen savukkeita putkeen ja kuunnellen hyvää musiikkia. Samalla aurinko mukavasti lämmittää selkääni.
Mutta niin asiaan! Monet ovat kyselleet kirjoitusta tyylistäni ymym. Joten päätin nyt tehdä postauksen siitä millaisia eri "vaiheita" on minulla tyylillisesti ollut ja miten siitä on sitten muotoutunut sellainen, kun se nyt on.

Oon aina ollut tosi tarkka siitä mitä mulla on päälläni. Ala-asteellakaan en suostunut pukemaan mitä vain rääsyjä päälleni. Ensimmäiset muistikuvani, että olisin alkanut pukeutumaan jotenkin erillälailla on jostain neljänneltä luokalta. Näytin silloin 10-vuotiaalta emo pojalta ja kaikki mitä ikinä laitin päälleni niin niissä oli oltava pääkalloja. Kaikki vaatteeni ostin silloin poikien puolelta ja suurin osa sen aikaisista vaatteisani ovatkin nyt siirtyneet pikkuveljelleni. Leikkasin silloin myös hiukseni lyhyeksi ja värjäsin ne ensimmäistä kertaa kestovärillä mustaksi. Yritin kuumeisesti tästä ajasta löytää kuvia, mutta valitettavasti ne ovat vuosien varrella kaikki kadonneet jonnekkin.

Poikamaisuus jatkui, mutta en enään kylläkään näyttänyt pikkupojalta. Yritin näyttää sen aikaisieni suurimmilta idoleilta. Jonne Aaronilta ja Ville Valolta. Käytin paljon kummallisia pipoja.

Ei juma, kai mä sitten onnistuinkin näyttämään Jonne Aaronilta? 11.v(?) Anni tässä moe!

Kuudennen luokan kevät. Mulle vaan tapahtui jotain. Minusta tuli lissu. Voi kyllä minusta. Yritin seurata muotia ja niin pois päin. Nudehuulet oli aika kova juttu silloin. 

Muistatteko nämä kultaiset ajat jolloin kaikista kuvista oli pakko blurrata tai peittää nenä jollain epämääräisellä? Esimerkiksi tälläisellä. Ei tsiisus.

Muistan varmaan ikuisesti sen, kun katoin yöllä huoneessani Negativen ja Hanoi Rocksin live dvd:itä edes takaisin aina uudelleen ja uudelleen aamu kuuteen asti. Näin ne kaikki tytöt eturivissä heilumassa revityissä housuissa ja tukat tupeerattuna. Myös mä halusin näyttää siltä. Pian marssinkin kampaamoon vetämään hiukset kerroksittain ja värjäämään ne taas mustaksi. Se oli muistaakseni samana kesänä, kun siirryin ylä-asteelle.

Se oli henkisesti tosi raskasta. Asuin silloin pienellä paikkakunnalla, jossa ei suvaittu sitä, että joku sattui näyttämään hiukan erillaiselta. Olin silloin myös tosi epävarma omasta ulkonäöstä, mutta kuka  pieni seiskaluokkalainen ei nyt olisi? Muistan ikuisest kuinka pelkäsin ensimmäistä kertaa laittaa bändi paidan uuteen kouluun. Muistan myös kuinka vaikeaa oli yhtäkkia vaihtaa tyyliä. En tiennyt mistä ostaa uudelle tyylilleni vaatteita. En tiennyt miten yhdistellä vaatteita ymsyms. Näytin siihen aikaan emolta, vaikka en kylläkään sitä ollut. En edes kuunnellut emo musiikkia, en ole koskaan sellaista paskaa onneksi kuunnellutkaan.

Olin seitsemännellä luokalla ja mun tyyliä ei voinut olla huomaamatta. Näinpä sain tuhansia nimiä, joilla mut tunnettiin ympäri kyliä. Harakka, variksenpelätin, romukauppiaan tytär, pirihuora ja mitä näitä nyt oli. Suuri osa ihmisistä varmaan ottaisi näistä itteensä, mutta ihmisten ärsyyntyminen vain lietso mua aina tupeeraamaan hiuksia vähän lisää ja lisää ja lisäämään huiveja roikkumaan housun vyölenkeistä. Näin jälkeenpäin mietittynä olin ihan helvetin rohkea tuohon aikaan. En usko, että kauheen moni tuollaiseen pystyisi. 

Hanoi Rocksista tuli mun koko elämä ja se myös näky tyylissä. Hiukseni tupeerasin jokainen päivä ja hiuslakkaa kului kaksi pulloa viikossa ja vetyperoksiidia tungin hiuksiini kerran viikossa. Kuulin myös Pirjon Basaarista ja musta tais tullakkin jonkinlainen vakioasiakas. Huiveja ja koruja puin päällen enemmän, kuin laki sallii. Aloin myös käyttämään huomattavasti värikkäämpiä vaatteita.

Monroen vanha takki ja se haisee edelleen.

Sitten tapahtui jotain. Vaihdoin kampaajaa ja siitä syntyi katastrofi. Tahdoin vain leikata hiuksiaki enemmän kerroksittain. Kampaaja päätti kuitenkin tehdä ainakin omasta milestään palveluksen ja leikata puolet hiuksistani helvettiin. En ole koskaan ollut niin vihainen, kuin sen jälkeen. Noh enpä ole sen jälkeen kampaajalla käynyt. Ei kestäny kauankaan, kun otin pidennykset.

Aloin tuupeeraamaan hiuksia koko ajan vähemmän ja vähemmän. Mun tyyli muuttu värikkäästä täysin mustaksi. Näytin aika tylsältä. Sain maailman parhaan idean värjätä hiukset siniseksi. 

En tidä miksi helvetissä, mutta jostain syystä annoin niiden haalistua ihan kauhean värisiksi ja pian värjäsinkin ne taas uudestaan vaaleiksi. Samoihin aikoihin hankin nahkatakkini ja otin huulilävistyksen.

Se oli yksi kaljan täytteinen ilta. Joku sai mahtavan idean pestä hiukseni. Äidilläni oli silloin punaiset hiukset ja hänellä oli sävyttävää hoitoainetta. Sitä pistettiin sitten mun päähän ja vuolaa mulla oli vaaleanpunaiset hiukset. Ei mulla kerennyt kuin jonkun viikon ne hiukset olla, kunnes värjäsin ne taas vaaleiksi ja sen jälkeen jälleen sinisiksi.

Aloin kuuntelemaan yhä enemmän ja enemmän punkkia. Se näkyi myös pukeutumisessa. Ensin leikkasin sivusiilin ja sen vähän jälkeen keesin. Aloin käyttää tosi poikamaisia vaatteita. Näin jälkikäteen, kun katsoo näitä kuvia en yhtään ihmettele miksi ihmiset sanoi minulle, että näytän rekkalespolta ja pikkupojalta. Samoihin aikoihin otin myös ensimmäisen tatuointini.

Anteeksi vitun paskasta laadusta. Siinä siis lukee "too fast to live, too young to die"

Kuten varmaan huomaatte noista kuvista en osannut yhtään laittaa sitä keesiä. Sitten tuli nää post-punk meikit. Idea näyttää Nina Hagenilta on mahtava, mutta mä näytin kyllä välillä ihan transulta. Ei saatana. Otin silloin toisen tatuointini. Siis nyt mennään vuoden 2012 kesässä.

Tyyli on pysyny aika samana nyt viimesen parin vuoden sisällä. Paitsi keesin olen kasvattanut jo aikoja sittten pois. Muutenkin mun tyyli on nykyään paljon naisellisempi ja aikuismaisempi.

 Nyt talvella leikkasin kauheessa hiuskriisissä etuhiukset, mutta kyllästyin niihin melko nopeesti. En mä niitä jaksanu koskaan edes laittaa. Pitää kyllä myöntää, että mun tyyli on kyllä aika paljon tylsistynyt viimeisen vuoden aikana. Nykyään voin jopa kulkea julkisilla paikoilla ilman nahkatakkia. Ehkä oon kasvamassa aikuiseksi tai jotain. En tiedä. Oon myös huomannut, että oon koko ajan vaan laiskempi ja laiskempi laittautumaan. 

Ja pakko vielä tehdä tälläinen juttu mun nahkatakista! Elikkä ostin sen joskus vuonna 2011 Leather Heavenista. Makso 200 euroa ja on muistaakeni lehmän nahkaa. Pitää kyllä myöntää, että odotin sen säilyvän kauemmin ehjänä. Siitä on lähes jokainen sauma revennyt ja molemmat kyynerpäät on pahasti auki. Toi takki on mulle vaan kaikki kaikessa. Enkä tiedä mitä teen sitten kun se joskus on niin rikki, että ei voi enää käyttää. Sitä on vaikee kuvailla, että kuinka tärkeä se mulle on. Se on osa mua. Se on nähny maailmaa yhtä paljon, kuin minäkin. Siinä lymyilee niin monet päälle kaadetut kaljat, koiranpaskat ja oksennukset. Se on myös muuttanut ulkomuotoaan niin monta, monta kertaa. En edes osaa laskea montako kerrosta maalia tuon toisen hihan päällä on, kun vanhoja taideteoksia on peitelty mustalla kangasmaalilla. Jokaisen noista sutuista olen omilla pikku kätösilläni taiteillut. 

Niin ja mitä bändejä tossa sitten on? 

Kaikki mun suosikit, elikkä:

Nina Hagen, Backyard Babies, Kaaos, Siouxsie and The Banshees, The Clash, Joy Division, Madness, Lama, Musta Paraati ja The Wildhearts!

Että sellaista tällä kertaa. Tahdon vielä sanoa sen, että en ole koskaan ostanut vaatteita sen perusteella, että minkä tyylinen haluan olla. Ostan vaatteeni juuri sen mukaan, mikä silmää miellyttää. Se on se tapa millä löydät sen oman tyylisi!