Tarvitsen tuulen purjehtiakseni.

Tunnen luissa ja ytimissäni talven ensimmäiset pakkaset, vaikka lunta ei tarpeeksi ole edes yhteen vaivaiseen lumipalloon. Tuuli puuskuttaa rikkinäisen nahkarotsini läpi ja villasukkani ovat jälleen rytyssä maihinnousukenkieni sisällä. Työnnän pipoani syvemälle päähäni ja koitan epätoivoisesti sytyttää savukettani. Katsahdan kelloa, juoksen ja samalla saan vihdoin sytytettyä aamun ensimmäisen tupakkani. Linja-auto seisoo taas edeltävällä pysäkillä lähes viisi minua. Minun tekisi mieli itkeä, tulisi jo. Tungen korviini jääkylmät kuulokkeet ja laitan soimaan jotain vihaista, jotain virkistävää, jotain joka saa minut katoamaan hetkeksi todellisuudesta. Enkä enää kuule, nää tai tunne mitään.

Haaveilen, suunnittelen, unelmoin. Tunnistan ajatukseni jälleen omikseni. Nämä on niitä asioita mitä kelaan aina edes takaisin. Nämä ajatukset ovat minun, vain minun. Tunnen itseni voittajaksi. En malttaisi millään odottaa, että pääsen jälleen vapauttamaan itseni tästä arjen pyörremyrskystä. Pääsen jälleen nauttimaan siitä kaikesta. En malta odottaa sitä, kun nään jälleen teidät ja naulaatte kasvoilleni hymyn, joka jopa sattuu. Sitä hymyä on lähes mahdotonta kasvoiltani poistaa. Se on hymy, jota muiden on lähes mahdotonta kasvoilleni muodostaa.

Huudan hiljaa, huudan kovaa, huudan niin ettei kukaan minua kuule.

Ja taas tein sen. Taas mä annoin muiden ymmärtää ettei minua kiinnosta. Mutta kyllä minua kiinnostaa. Minua kiinnostaa enemmän, kuin mikään muu tällä hetkellä. Minua kiinnostaa niin paljon, etten sitä uskalla sitä edes ääneen sanoa. Toivottavasti sinäkin sen ymmärtäisit.

Tunnen oloni mukavaksi. Olet vierelläni, olen onnellinen, huone täyttyy naurusta, voin tuntea sen nousuhumalani ja spotifystä soi suosikki yhtyeidemme kappaleita, joiden tahtiin joku rämpyttelee kitaraa. Pian lattia lahoaa teidän jalkojenne alta. Paikalla ei ole enää ketään muita, kuin minä. Seison yksin pienellä alueella. Niin pienellä, että jos jalkojani edes sentin verran liikuttaisin tippuisin rotkoon. Tippuisin loputtomaan pimeään rotkoon. Pian herään painajaisestani totuuteen. Vai heräsinkö sittenkään?

Tahdotko sinäkin täydellisen elämän auringonlaskun alla?

Ja taas mä istun tässä sängynlaidalla ja yritän kirjoittaa jotain siitä, mitä minun päässä liikkuu, miltä minusta ja niin poispäin. Oksennan jälleen ne kaikki tunteet ja ajatuksen näppäimistölleni. Yritän vakuuttaa itselleni, että ei siitä kuitenkaan mitään tule ja jatkan jälleen kirjoittamista. Jokaisen lauseen käyn läpi lukemattomia kertoja. Useaan kertaa tarkistan jokaisen kirjoittamani sanan, pisteen ja pilkun. Jostain syystä en näe yhtäkään virhettä.

Vaikka pariksi päiväksi olenkin jumittautunut neljän seinän sisään tuntuu minusta, että olen näiden kahden päivän aikana ollut sosiaalisempi, kuin pitkään aikaan. Tuntuu, että jokainen maailman ihminen riepottelisi minua puolelta toiselle. Saat minut hulluksi. Enkä suostu sitä itselleni myöntämään. Saatikka sitten ääneen sanoa. Olet riivannut mieleni ja vaikka kuinka kovaa yritän, niin en sille mitään voi.

Hetken mielijohde. Toppi vai floppi?

Yritän valehdella itseni unohtamaan.

Herään jälleen siihen sietämättömään päänsärkyyni. Kuulen jo kuinka viikatemies kolkuttaa ovellani. Katson ympärilleni. Lattialle olen pudottanut kulhollisen nuudeleita, samoin kuin sänkyyni. Epätoivon vallassa koitan kurotella kädelläni noin metrin päässä häämöttävää vesilasia. Yllätys kaadan sen. Harkitsen vakavasti nousevani ylös. Pitkän harkinnan jälkeen teen sen. Nousen ylös kaikilla voimillani. Katson keittiiöön, sielläkin on nuudeleita. Katson peiliin. En tiedä pitäisikö minun itkeä vai nauraa, kun eilisillan sugar skull meikit ovat muodostaneet minulle tasaisen harmaan maskin, jota tuloksetta yritän epätoivoisesti hinkata pois kasvoiltani pelkällä vedellä.

Hetken jo mietin, että tätä mä odotin ja toivoin. Lasken kymmeneen ja tekisi jälleen mieli lyödä itseäni pesäpallomailalla päähän. En sano mitään, en halua reagoida. Siirrän ajatukset sinusta jälleen pahaan olooni. En jaksa miettiä, ajatella tai keskittyä mihinkään. Teen kaiken niin sanotusti keskinkertaisesti. En jaksa panostaa, en jaksa. Pitäisi tehdä sitä, tätä ja tota. Kuinka raskasta voikaan olla tekemättä mitään?