Joskus on pakko lähtee, että voi taas paikallensa palata.

Pitkän suunnistuksen jälkeen löydämme vihdoin perille. Kyllä, monen mutkan, ylämäen ja rappusten jälkeen vihdoin pääsimme hotellillemme. Tuo suloinen, pieni, punainen ja tunnelmallinen laivahotelli, kauniiden maisemien kera, aivan Södermalmin Slussen metroaseman kupeessa. Seinät oli sisustettu lukuisilla erinlaisilla teemaan sopivilla koriste esineillä ja respassa tuoksui joulukinkku. Hymy hyytyy kuitenkin nopeasti, kun saimme tietää huoneemme olevan viereisessa laivassa. Kyseisen hotellin/hostellin nimi oli The Red Boat, mutta yllätyksellisesti tämä varsinainen asutus laiva paljastuikin valkoiseksi laivaksi. Kusetusta sanon minä.

Huoneessa haisi niin voimakkaasti home, että se pisti nenässä ja henkeä ahdisti. Voimakkaasti etikalta haisevat lakanat joutui itse vaihtamaan. Huoneessa oli myös yhtä kylmä, kuin ulkona ja kaiken kruunasi vielä seinässä olevat reijät viereiseen huoneeseen.

Huomioikaa toi palmu!

Ruuan metsästys ulkomailla on aina yhtä haasteellista. Aina sitä yrittää etsiä kohtuu hintaista, mutta kunnollista paikallista ruoka ravintolaa. Vahingossa eksyimmekin sitten pukumiesten a là carte ravintolaan, josta karkasimmekin vähin äänin tutkittuamme pienen hetken menu listaa. Yllätys, yllätys pian löysimmekin itsemme  tuttuun tapaan krilliltä popsimasta falafelia ja ranskalaisia naamariimme.

Rappusia, ylämäkiä, kiemurtelevia teitä, mukulakiviä, rappusia ja vähän lisää rappusia. En ollut varmaan koskaan elämäni aikana kävellyt niin monia rappusia, sekä ylämäkiä. Joten vinkiksi teille; jos tahdotte käydä kauniilla Tukholman Södermalmin alueella kannattaa suosiolla jättää kokkarit kotiin ja pakata sen sijasta mukaan vaikka lenkkitossut ja hieman urheilumieltä.

Jälleen pitkän suunnistelun jälkeen saavuimme vihdoin perille pieneen ja hikiseen baariin nimeltä, Pets Sounds Bar. Olin jo unohtanut kuinka mä rakastankaan tätä kaikkea. Musiikkia, ihmisiä, tunnelmaa, siis ihan kaikkea. Musiikki määrää mulle tahdin, ihmiset saa mun kasvoille naulatun hymyn. Niin paljon siskoja, niin paljon veljiä. Mä olen onnelinen, tää on sitä, mikä tekee musta aina hetkellisesti onnellisen.
Jos mä voin jotain luvata, niin sen etten enää koskaan vietä yötäni laivahotellissa.

Mä en pelkää enää, mä olen alkanut kuolla.

On outoa ajatella kuinka paljon tämä kaikki oikeasti minusta ottaa. Totuus ottaa mua rinnuksista kiinni niin kovaa, etten sitä edes itse tajua. Se kummittelee minua vain jatkuvasti alitajunnassani, joka ikinen yö. Se on painunut jonnekkin syvemmälle. Se ei enää satuta, se ei herätä minussa minkäänlaista reaktiota. Se vaan mylvii sisälläni. Haluan huutaa sen pois, tahdon päästää sen menemään. Tahtoisin jättää sen vain taakseni, mutta jokin minussa pitelee siitä kiinni. Aivan, kuin en uskaltasi elää ilman sitä. Ehkä en uskallakaan heittää koko korttipakkaa menemään yhdellä kertaa. Sen sijaan revin korteistani pikkuhiljaa pieniä palasia. Päivä päivältä kortit kädessäni hupenevat. On ajan tehtävä näyttää, kuinka paljon kortteja kädessäni vielä on.

Samassa kuin kortit kädessäni hupenevat tarvitsen niitä lisää. En missään nimessä tahdo pakkaani samaa maata. Tarvitsen jotain tai jonkun, joka mahdollisesti auttaisi minua heittämään loputkin korteista pois. Jotain, joka voisi täytää sen inhottavan tyhjiön, jonka nämä pois heitetyt kortit ovat minulle luoneet.

Nyt sitä saa, nyt sitä saa, kaappinsa täyteen Liimaa!!

Yön äänet nauravat leikeissään.

Vettä, vettä taivaalta. Tätä olen odottanut, kunnon syksyä. Yksi maailman parhaista asioista on vain kävellä syksyn sateessa ja kuunnella korvalappustereoista täysillä musiikkia. Kaikesta huolimatta tunnen edelleenkin näin maanantaina lauantaisen juhlimiseni, sillä törmäsin jälleen lauantaina vanhaan ystävääni viskiin ja kolaan, kolaan ja viskiin. Taiteiden yöt ilman taidetta. 

Tähän taiteettomuuteen on ratkaisu. Tee se itse, tee se naamaasi. Saa monia hermoromahduksia sen epäonnistuessasi tuhansia kertoja. Huvita humaltuneita lahtelaisia naamallasi.

Ey caramba!!

HUOM. Liima-zinen neljäs mahtinumero tarjolla NYT! Tällä kertaa oikeen värikannet ja kunnon taitto, hyvältä näyttää! Tekstiä on mm. Steve Conte & the Crazy Truth, Wildhearts, Noir Brigade, Rikoslaki ja vaikka mitä ihanaa ja mukavaa ja kannessa Rambo! Laittakaa yksityisviestiä minulle tai Liiman facebook sivuille niin neuvotellaan toimitus- ja maksuasiat! Hinta 2e. PLUS nyt erikoistarjous tämän kuningasnumeron kunniaksi; saat viidellä eurolla kaikki Liimat (nro 1, 2, 3 ja 4)!

Ohi kuljit sä silloin aiemmin, mutta korvat suljit mun pyynnöiltäin.

Makaan sängylläni selälleen tuijottaen kattoa. Olen taas jättänyt vahingossa ikkunani auki. Vaikka syksyn auringon häikäisy keskeyttikin uneni, niin huone tuntuu lähinnä pakastimelta. Mikään ei ole täydellinen, edes minun kattoni. Se on täynä lukuisia likatahroja ja halkeamia. Käännän katseeni niihin useisiin tauluhin, levyihin, kirjoihin ja muistoesineisiin. Mietin hetken repiväni joka ikisen alas, kunnes tajuan että huoneessani ei sen jälkeen olisi muuta, kun sänkyni. Pian tajuan, etten edes haluaisi heittää niitä pois. Niin paljon rakastan, kuin vihaankin. Jokaisen kerran, kun niitä katson, tuntuu kuin joku iskisi minua puukolla vatsaan. Samaan aikaan tunnen niin paljon vihaa ja niin paljon rakkautta. Käyn jonkinlaista taistelua itseni kanssa. En tiedän miten minun pitäisi käyttäytyä tai suhtautua.

Yksi esine tuo mieleen niin hauskoja muistoja siitä muistottomasta illasta. Ei jumalauta. En edes pysty miettimään sitä seikkailua nauramatta. Enkä pysty sisäistämään, että siitäkin on jo vuosi. Tunnen, kuinka kuukaudet ja vuodet vain vilistävät ohitseni. On outoa kuinka paljon asiat ovat muuttuneet. Paikkakunta, ihmiset ympärilläni ja ennenkaikkea arvojärjestykseni. En edes tiedä enää mikä se on. En tiedä mikä on minulle tärkeintä elämässäni. Olisiko itsekästä sanoa itsensä numero ykköseksi?