Rakkaus repii meidät kappaleiksi taas.

Viikonloppuni koostui sattumanvaraisista tapaamisista, lonkerosta, kahdesta mahtavasta keikasta, öistä rautatieasemalla, kymmenistä tunneista junissa, hyvästä, sekä pahasta ruuasta, uusista tuttavuuksista, väsyneestä huumorista ja järjestyksen valvojalta salaa poltetuista savukkeista lavan edustalla. Kuka helvetti keksi ettei millään festareilla saa enään tupakoida melkein missään?

Kaikkien aikojen mustalaisleirien mustalaisleiri.

Taas muistutitte minua siitä, miksi rakastan niin paljon. Muistan taas miksi istua vuorokausia ulkona pakkasessa, nukkua kovilla rautatieaseman lattioilla ja istua monia hitaita tunteja tupakoimatta junassa. Naamalleni on jumittunut hymy, en saa kakistettua mitään ulos suustani, kikattelen vain  ja mietin miten onnekas sitä voikaan olla. 

Oulu vaihtuu Seinäjoeksi ja yö aamuksi. Päivä alkaa kofeini latauksella, savukkeilla ja lonkerolla. Tämä kaupunki on kirottu. Kaupunki ilman keskustaa, kaupunki jossa ihmiset eivät omaa puhumisen jaloa taitoa, mutta huutaa he kyllä osaavat.

Taas kasvoilleni leviää hymy. En saa sitä pois kasvoiltani, rakastan, olen niin onnellinen, että tekisi mieli itkeä. Kiitos kaikille mahtavasta viikonlopusta! 

Olet kuin kullasta valmistettu tykinkuula.

En tiedä minne minun pitäisi sännätä. Niin paljon vaihtoehtoja. Yritän etsiä jonkinlaista suuntaa, mutta jokainen vaihtoehto tuntuu tavoittelemattomalta tai väärältä. Vastuuta satelee harteilleni jatkuvasti vain lisää ja lisää. En tahdo ottaa sitä vastaan. Miksei vain voisi elää ilman vastuuta, ilman minkäänlaista päämäärää?

Tiedostan hyvin, ymmärrän hyvin mitä kaikkea on tekemättä, mitä pitää tulevaisuudessa tehdä ja niin edelleen. Minua ei kuitenkaan jaksa millään kiinnostaa. Saa nähdä mitä parin viikon päästä tapahtuu, kun on paluu arkeen, paluu koulun penkille. Uusi koulu,  uusi kaupunki ja lukemattoman paljon uusia kyrpänaamoja. Jää nähtäväksi heräänkö tarpeeksi aikaisin yhteenkään aamuun. Ei mun on pakko, mä en aio palata takaisin tähän kirottuun peltoviidakkoon.

Vihaan itseäni, mutta rakastan sua.

Tämä on taas näitä viikkoja. Jokainen päivä on identtinen edellisen kanssa. Jokaisena päivänä nukun päivän ohi ja juon aamukahvini vasta illan tullessa. Tuhat ja miljoona asiaa on hoidettavana tai ainakin tuntuu siltä.

Pioneeri Festival.

Teen taas lähtölaskentaa seuraavaan pitkään junamatkaan. En malta odottaa, että taas nään sinut. Sinun hymysi, kajaalilla tuhratut silmäsi, tatuoinneilla koristellut käsivartesi ja kullatun kitarasi. Haluan vain halata ja kysyä kuulumisia. En vaadi sen enempää. En muista koska viimeksi olisin kaivannut ja ikävöinyt näin.ik

Taas on puolitangossa silmäluomi.

Miten voisin kertoa teille mitään mistään, kun pelkkä oikeaan junaan hyppääminen tuntuu aivojumpalta. Olen ilmeisesti lopullisesti huuhtonut kaikki viimeisetkin aivosoluni niiden loputtomien lonkeroiden mukana.

Vuorotellen kiirettä ja odottelua. Melkein jätin menemättä, kun luulin myöhästyneeni niin paljon. Ei suinkaan. Kaksi tuntia Hämeenlinnassa, ei vaan Hämeenlinnan kirjastossa. Aikaa vain itselleni. Luen Soundin uusinta painosta ja nauran itseni melkein henkihieveriin. Paikalliset katsovat minua kuin  hullua, tai no ehkä minä sellainen olenkin.

Mikään ei ole muuttunut sitten vuoteen. Jokainen portti seisoo taas täysin samalla paikalla. Yksittäisiä unohtuneita tilanteita tulee vuoden takaata taas mieleeni. Hymähtelen taas yksinäni, kuin mikäkin sankopää.

Mutaisia varpaita, luonnon suihkuja, ryöstettyjä kertakäyttösadetakkeja, särkyneitä peilejä, hyvää musiikkia ja seitsemän euron lonkeroita. Pian maisema muuttuu. Tuttuja kasvoja, kauniita kasvoja. Ilmaisia lonkeroita, lonkeroita loputtomiin. Kenellä on suuremmat rinnat, kuin Samantha Foxilla?

Katson kantapäini. Enkö koskaan opi? Aina minun on pakko tunkea jalkani niihin kauniisiin liian pieniin läskäreihin, jotka varmasti pakottavat minut kulkemaan paljain jaloin ainakin seuraavat viisi päivää. No mutta mitä se muuttaa? Loppuen lopuksi kengät ovat aika turhat näin kesäisin.

Palapelini ei tule koskaan valmiiksi, sillä sinä sekoitat sen aina vain uudestaan ja uudestaan.

Matka kohti tuntemattomaa, Padumm!

Ympärillä pelkkää peltoa ja nenässä kummittelee eksymisen mystinen tuoksu. Tallattuja kilometrejä on kymmenen ja tuntuu aivan, kuin jalkapohjani vuotaisi verta. Jokaisella vastaan tallustelevalla henkilöllä on sama äreä ilme kasvoillaan ja jokaisen suusta voi vain kuulla lauseen; "Vielä kaksi kilometriä tätä tietä suoraan". No, mutta mitä muutakaan siitä kuuluisasta kouvostoliitosta voi odottaa?

Lahdessa meitä odotti vanhoja hyviä ystäviä. Iloisesti meitä vastassa oli esimerkiksi viskiä, olutta ja tequilaa. Puheripuli, tekoitku, pari vahinko keskisormea, keikka ja hyvä seura teki illastani täydellisen. Olen niin otettu ja yllättynyt, että en sitä voi edes sanoin kuvailla. En olisi koskaan uskonut teillä kenelläkään olevan munaa johonkin tuollaiseen.  Miten voisimme edes kuvitella, että tuonkaltaisen pitkäksi venyneen ja alkoholintäytteisen illan jälkeen voisi olla mahdollista herätä aamu seitsemältä ensimmäiseen junaan? 

Nuku pommiin, syö, valita, oksenna, valita lisää, huuda kivusta ja valita vielä hieman lisää. En edes muista koska viimeksi krapula olisi ollut noin ylitsepääsemätön. En pysty edes hoilaamaan kappaleitanne tai edes tanssahdella tapamme mukaan niiden tahtiin. 

Jotain puuttuu, jotain puuttuu ja se on rumpali. Rumpusetin takana istuu jokin aivan tuntematon henkilö. Yritän vilkuilla ympärilleni, missään ei näy kadonnutta rumpalia. Fiilikseni putoaa automaattisestikkin sataprosenttia. 

Uusia ja vanhoja tuttavuuksia. Täydellinen ilta oluen ja hyvän seuran kanssa. Nautin olostani enemmän kuin paljon. Kiitos kaikille mahtavasta viikonlopusta!

Pelkkä surullinen yksinäinen hullu vaan.

Luulin jo unohtaneeni, mutta ei. Olen jumittunut keinuvaan laivaan. Samat sanotut lauseet kummittelevat edelleenkin päässäni. Joku tai jokin on liimannut ne pikaliimalla minuun. Tekijän tiedän, mutta en uskalla sitä ääneen lausua.

Huomenna on jo perjantai, siis vasta perjantai. Kulunut viikko on tuntunut ikuisuudelta. Jokaiset sekuntit tuntuvat tunneilta, tunnit vuorokausilta, päivät viikoilta ja niin pois päin... Tylsyys tappaa minut pian. En tiedä mitä odottaa, olen ikävöinytkin tätä tunnetta. Jotain uutta, jotain mahtavaa! Kokkola, here we come!

Meikitön mökkihöperöitynyt hullu koiramummo kiittää ja kuittaa.

Tunnen olevani muukalainen täällä, tämän sairaan maan päällä.

Tutut mutkittelevat pitkät ja kapeat asfaltti tiet muuttuivat tuiki tuntemattomiksi pitkiksi hiekkateiksi. Kauniit omenapuut vaihtuivat loputtoman tuntuisiin havumetsiin. Täällä jokainen tienpätkä on  lähes identtinen. Täällä mä nyt kuitenkin olen, Kokemäellä. Keskellä metsää, niin lähellä kaikkea, mutta kuitenkin niin kaukana.

Kulttuuri shokki iski kovemmin kuin koskaan. Minä oikeasti luulin, ettei niin sanotun kotipaikkakuntaani Pargasia pahempaa paikkaa olisi Suomen kartalta löytynyt. En minä halunnut sitä löytää, minut ikään kuin törkättiin tänne. Tämänkaltaiset pikkuruiset kylät pitäisi oikeasti hävittää taivaantuuliin.

Vaikka maisemat muuttuu, kaikki on niin kuin ennenkin. Ehkä jopa pahemmin, en osaa sanoa. En osaa sanoa mitään, en myöskään tiedä mitään. En tiedä pitäisikö minun vain luovuttaa ja ikään kuin hävitä kuin tuhka tuuleen vai pitäisikö minun taistella loppuun asti ja kuitenkin loppuen lopuksi hävitä taistelussa? 

Rakkaat lukiani! Saanen näin nyt poiketa aiheesta, että meille syntyi noin kuukausi sitten Rottwailerin ja Kaukaasian paimen koiran kahdeksan pientä suloista pentua tähän maailman. Ottakaa yhteyttä 

jos kiinnostaa! :)