Teen aikamatkan menneisyyteeni korkeimmalta kukkulalta.

Jokaikinen aamu kävelen sen saman puistotien, aina  hieman kiireisenä. Haistan ilmaa, katselen ympärilleni, katson kelloa.  Lehdet kasvavat jo puissa, aamuaurinko lämmittää selkääni, ruoho on jo vihreää ja linnut visertävät taustalla. Kesä selvästikkin tekee nopeasti tuloaan. Katson kelloa. Huomaan, että minulla on aikaa enemmän kuin aikoihin. Istun puiston penkille polttelemaan savukettani. Hymyilen jokaiselle kiireiselle ohi kävelijälle. Osa katsoo minua kuin hullua. Kuinka paljon voikaan yksi pieni muutos arjessa piristää?

Toistuvat painajaiset, unettomuus ja stressaus. Sydämmeni tykytti kovemmin kuin aikoihin, kun näin vanhempani availemassa DNA puhelinliittymän logolla varustettua kirjekuorta. Luulin olevani sen jälkeen mennyttä. Olin jo henkisesti varautunut maksamaan koko käsän takaisin puhelinlaskuani. Numerot näyttivät kuitenkin kaksi nollaa pienempää lukua, mitä olisin osannut kuvitella. Olen helpottuneempi kuin aikoihin.

Nousen sille tutulle kukkulalle. En muista koska viimeksi olisin kiivennyt sinne, siitä on vuosia. Ehkäpä jopa kymmenen. Kaikki vanhat rakennuksemme oli vieläkin jäljellä. Mikään ei ollut muuttunut. Katson ylimmältä paikalta maisemia, yli puiden. Liikutun melkein kyyneliin. Kuinka kauniilla paikalla saankaan asua? Ei liikennettä, maassa ei roskan roskaa, asfalttia ei lähimaillakaan. Kuuntelen taas kun linnut laulaa. Jokin pilaa hiljaisuuteni. Hiomakoneen ääni rikkoo ajatukseni sekunnissa pirstaleiksi. 

Päätin etten loppuun asti jaksa katsoa tätä paskaa näytelmää.

Taas jälleen löydän itseni pyörimässä yksinäisessä sängyssäni. Haluan nukkua, mutta mieleni ei saa rauhaa. Minua väsyttää, mutta en voi nukkua. Luovutan ja löydän  itseni tässä kirjoittelemassa turhia tekstin tynkiä. Mietin niitä tuhansia kustannuksia, kyllä nyt puhutaan tuhansista. Matkat, ravinto, nesteytys, liput...Mitä jos en saa tarvittavaa summaa kasaan? Mitä teen? Paikalle pääsy ei ole vaihtoehto, se on pakko. Joku vain vetää minut sinne. En voi sille mitään.

Kasaan itselleni aikatauluja. Aikatauluja tylsistä, mutta pakollista tehtävistä. Viikkoja on kulunut ja huomaan samojen tehtävien olevan edelleen rästissä. Tällä kerta kasa tehtävistäni on vain kymmenkertaistunut. En enää tiedä, mistä  aloittaa.

Ilta illalta löydät itseni, sekä seuralaiseni taas istumassa samoilla rappusilla. Samat juotavat, samat keskustelun aiheet. Tarvitsen jotain uutta. En jaksaisi arkea enään hetkeäkään. Rundi, sitä mä tarvitsen. 

Maanantai maalasi uusia yksityiskohtia peilikuvaani.

Soitan taas kuusikiellistäni. Se tuntuu luonnollisemmalta kuin koskaan ennen. En malta lopettaa hetkeksitään. Välillä kuitenkin havahdun vain katselemaan... Miten jokin esine voi olla noin kaunis? En tiedä, se on minun. Silmäteräni, jolle en aio kääntää selkääni.

Alkanut viikkoni täyttyy vähintään 12 tuntisista työpäivistä. Mikä oudointa, mä oikeesti nautin siitä. En tarkoita etten mielummin olisi kavereideni kanssa ulkona polttamassa savukkeita putkeen ja kertomassa taas niitä samoja huonoja vitsejä. Nautin kun saan rääkätä itseni taas siihen pisteeseen, etten enään osaa paikallani olla hetkeäkään. Tarvitsinkin taas ravistelua totuuteen!

Kompastuin silmäpusseihini.

Kahvilan televisiossa pyörii musiikki kanava. Kanava toistaa yllätyksekseni pärstäni puolentunnin sisällä viisi kertaa. En tiedä pitäisikö minun olla huomioimatta asiaa, nauraa kuollakseni vai ilmoittaa kaikille pärstäni siainnin. Päätin valita viimeisen. Muille asia on yhdentekevä. Minua ne muistuttavat menneisyydestä, tästä hetkestä ja tulevaisuudesta. 

Rikottuja leluja, vankiluolia ja kaupunkiin eksyneitä velipuolia.

Kaikilla on joskus päiviä jolloin kaikki tuntuu menevän päin persettä. Itselläni puhuisin viikoista, ehkäpä jopa kuukausista. Päivisin meinaan nukahtaa seisavilleni, mutta illalla tunnen itseni taas supersankariksi. Kahvi on ainoa, joka aina auttaa minua jaksamaan uuteen päivään.

Haluan kirjata iholleni elämänvaiheeni. Tahdon ikuistaa siihen kaikki elämäni valot. Pääni pursuaa ideoita, henkilöitä, bändejä ja vielä hieman lisää molempia. On vain ajan kysymys koska päätämme ystäväni kanssa koota taas pystyyn askartelukerhomme.

Nyt muistan taas miksi kielsin itseäni. Pettymyksiä toisensa perään. Miksi minun pitäisi edes odottaa mitään, kun tiedän kaiken lopulta päättyvän yhteen suureen kaaokseen?

Ja taas kerran huomaan rikkoneeni omat lupaukseni.

Tuntuu aivan kuin kaikki kirjoitus taitoni olisivat huuhtoutunut niiden monien kadonneiden aivosolujeni mukana. Jokainen kirjoittamani sana tarvitsee enemmän pähkäilyä, kun koskaan ennen.

Puisto täyttyy ihmisistä. En mahdu enää edes kävelemään. Tuttuja putkahtaa jokaisen kulman takaata. Alkuillasta moikkaamme, loppuillasta keskustelemme syvällisiä pusikossa. Jalkani eivät kanna enää, mietin vain oliko syy sinun vai alkoholin? Kuulin jonkun huutavan vierestäni "Kerran sitä vain eletään".

kuva: Nanita

Aamulla siristän silmiäni. Olo on kuin rautakangella hakatulla kanalla. Kantapäässäni komeilee golfpallon kokoinen hankauma, polvessani nyrkin kokoinen mustelma ja päässäni pätkii filmi. Kysyn taas itseltäni lauseen "Mitä helvettiä sitä tuli taas eilen sählättyä?"