maanantai 12. marraskuuta 2012

Olemme jo kuin elokuva.

Yritä päästää irti. Kyllä mä pärjään. Muistan kaiken mitä olet minulle opettanut. Anna mun elää elämääni. Mä en tahdo istua paikallani hetkeäkään. Haluan nähdä ja rakentaa oman ihmemaani. Haluan muistot, muistot, jotka tekevät meistä sen, mitä olemme.

Tuntuu taas siltä, että mä taidan rakastaa maailmaa ja maailma mua. On hassua miten pieniä tekoja ne on teille, mutta meille.. sitä iloa ja onnellisuutta ei voi edes enään selittää...



En ikinä päästä irti unelmistani. Olen varma. Olen aina ollut siitä varma. Me teemme sen vielä joskus. Pääsemme yli mantereiden, merien ja peltojen. Teemme historiaa, olemme tulevaisuus, maailman pelastus.

Pieni huone, varustettuna sängyllä. Voi tuoda jokaiselle epäileviä ajatuksia. Ei suinkaan. Ihailtava mies istuu rennosti penkillä ja kertoo tarinoita. En tiedä olenko koskaan tavannut muusikkoa, joka olisi niin jalatmaassa-tyyppi ja rehellinen. Jokaisen muusikon pitäisi ottaa tästä miehestä mallia. Hän on nimeltään Rane Raitsikka.



Pieni omaskustateemme. Rakastan sitä. Emme tee mielyttääksemme, rikastuaksemme, vaan nauttiaksemme. Olen saanut siitä enemmän irti, kun olisin ikinä osannut edes kuvitella.  Kusetit meitä. Naurettavemmin, kun olisin ikinä osannu edes aavistaa. No ehkä siitäkin opimme jotain uutta.